Minulla itse asiassa kävi aika hyvin "kaapista astumisen" kanssa.

Ensimmäisenä asioiden laidostani kuuli minun yksi läheisimmistä ystävistäni. Hän tuki minua joten uskallauduin avautumaan yhä enemmän ja enemmän. 

Muille ystävilleni asian kertominen vei hieman pidempään ja sen julki tuominen kävi jollain lailla jopa puoli vahingossa. Juttelimme netissä eräänä iltana ja minä heitin sinne väliin omia ajatuksiani tästä maailmasta ja sanoin hiukan liian paljon. Ystäväni vaativat minua kertomaan mikä mieltäni painoi. Joten päätin kertoa heille totuuden. Myöhemmin keskustelu oli täynnä ehdotuksia minun uudesta nimestä. 

Vanhemmille kertominen oli sitten aivan toinen juttu. Tiesin, että äitini ja isäni kyllä ymärtäisivät, mutta en voinut olla 100% varma asiasta. Onnistuin kuitenkin kertomaan heillekkin. 

Vanhemmillani kylläkin on hieman vaikeuksia tajuta, etten ole heidän tyttärensä, mutta uskon, että kunhan tässä vaan päästään alkuun ja aikaa kulumaan kyllä he tottuvat ajatukseen. Toivottavasti.

-Grangfi

Tiedän, että siellä on varmasti ihmisiää jotka miettivät miksi ensimmäinen artikkelini on tuollainen kuin se on. Noh rakkaat Rantasalmelaiset...(anteeksi entinen fysiikan opettajani jos satut lukemaan tämän...itse sen iskostit silloin päähäni, ja varmaan monen muunkin päähän, kun olimme oppitunneillasi!)...juttu on näin:

Noin vuosi sitten masennuin. En oikeastaan tiedä miksi masennuin, mutta minusta tuntui pahalta mennä kouluun, julkisille paikoille jne., vaikka pidänkin esiintymisestä, silti nämä asiat ahdistivat ja luulin sen johtuvan siitä, että huolehdin liikaa siitä mitä muut ajattelivat minusta. 

Puoli vuotta kestin tätä ahdistusta, kunnes eräänä päivänä minulle riitti. Olin jo valmis tosi toimiin. Onneksi jokin kuitenkin esti aikeeni. 

Ja nyt pari kuukautta sitten tajusin mistä tämä ahdistus ja masennus johtui. En itse pitänyt siitä mitä peilissä näin. Kyse ei ollut nyt siitä, että en olisi pitänyt itsestäni. En pitänyt vartalosta joka minulla oli. Siinä ei sinällään ollut mitään vikaa. Vasta pari viikkoa sitten tajusin ja uskalsin myöntää itselleni, etten ole se joksi olen itseäni luullut nämä vuodet. En ole tyttö.

-Grangfi

"Onko tämä se alku mitä olen niin kauan odottanut? Onko tämä se alku jonka takia voin taas nostaa pääni pystyyn ja kävellä selkä suorana? Vai onko tämä sittenkin vai elämän uusi yritys lyödä minut vielä syvemmälle jos vain mahdollista? Onko mahdollista että aamu alkoi juuri niin kuin yleensäkin, synkkänä ja usvaisena? En tahtonut nähdä eteeni. En tahtonut nousta ylös ja toistaa ne samat rutiinit kuin viimeiset puoli vuotta. Halusin vain jäädä makaamaan siihen paikalleni ja antaa ajan viedä mukanaan jonnekkin ihanaan ja rauhalliseen paikkaan jossa ei tarvitsisi välittää muiden katseista ja sanoista.

En muista aamun tapahtumia kunnolla. Muistan vain vahvan päätöksen sisälläni että tämän on loputtava. Mutta miten? Miten voisin tehdä jotain niin suurta ja mullistavaa elämässäni ja muiden elämässä? Olisinko niin itsekäs? Vai olisinko itsekäs? Ehkä he ymmärtäisivät? Tai sitten eivät. Toivon että he eivät syyttäisi itseään. Se valinta oli minun ja vain yksin minun, siihen ei vaikuttanut muiden mielipiteet ja sanat.

Seuraava askel olisi merkitsevä. Sen jälkeen kaikki muuttuisi. Jaksaisinko lukita itseni tähän loukkoon? Ehkä en. Haluaisinko muiden löytävän salaisuuteni? Haluaisin. Haluaisinko heidän löytävän sen ennenaikoja? En. Ei ennen kuin aika on kypsä ja teot tehty. Teot jotka mullistavat elämäni ja muiden. Teot joiden merkitystä muut eivät tajua.

Mietin miksen puhuisi? Onko suuni sidottu? Kaikki eivät sitä tajua että suun ympärillä voi olla henkisiä kahleita. Kahleita jotka tukahduttavat huudot ja avunpyynnöt. Kaikki eivät tajua että sydämen ympärillä voi olla kääröjä. Kääröjä jotka estävät sydämen tyhjiin vuotamisen. Kääröt jotka ovat pitäneet asiat kasassa viimeiset kuusi kuukautta.

Kaikki eivät tajua että suu lopettaa huutamisen kun sydän ei toimi. Sydän lopettaa toimintansa kun aivot eivät saa happea. Happea jota tulisi keuhkoista. Keuhkoista joissa ei tällä hetkellä ole ilmaa. Kaikki tajuavat nämä seikat kun aika on kypsä. Kun uusi alku on alkanut.

Alku on alkanut. Uusi alku. Mikä se on? Jotain ihanaa? Jotain mukavaa? Vai jotain kammottavaa?

Sulje silmäsi. Kerro mitä näet. Pimeää? Siellä juoksin pakoon hirviöitä ja ajatuksia. Ajatuksia jotka eivät antaneet rauhaa. Rauhaa jossa nyt olen."

Tämän tekstin kirjoitin noin puolisen vuotta sitten. Sillon, kun elämälläni ei ollut paljoa merkitystä. Minulle.  En nähnyt silloin eteenpäin, mutta sain silti silmäni auki. 

Nykyään tajuan elämän arvon ja sen menettämisestä seuraavat seuraukset. En pyyhkinyt tätä viestiä pois mielestäni, sillä tajusin, että uusi alku on sittenkin alkanut. Alku ja rauha johon minulla oli niin suuri kiire.

-Grangfi